Keltainen mielikuva

Verhon raosta kiilautuu valonsäde, joka saa suljetut silmäluomeni aistimaan auringon lämmön keltaisena hehkuna. Olen hereillä, mutta en aivan vielä halua aukaista silmiäni uuteen päivään. Tunnen energian hiljalleen virtaavan unesta raukeisiin jäseniini, pysyttäydyn kuitenkin vielä hetken peiton verhoamissa lämpimissä unikuvissa.

Keltainen herätyskelloni näyttää yhdeksää, juuri sopiva aika nousta. Tunnen oloni hyvin levänneeksi. Kävelen ikkunaan ja päästän auringon säteet koko ikkunan leveydeltä sisään vetämällä verhot syrjään. Avaan tuuletusikkunan, ja aamussa tuoksuu kesä; vastaleikattu nurmikko, kivitalon seinistä hehkuu auringon niihin varastoima lämpö ja taivaan sinisyyttä vasten lentää sitruunaperhonen.

Nautin hetken kadun hiljaisuudesta, ja käännyn keittämään kahvia. Kurotan astiakaapista keltaisen jumbokuppini, jonka kaadan täyteen. Aamu ei olisi mitään ilman kahvia, ja sen herättävää vaikutusta. Täydelliseksi hitaan aamun tekee sanomalehti, jonka haen postiluukusta ja asennoidun kahvini seurassa ottamaan maailman tapahtumat vastaan.

Avonaisesta ikkunasta kuuluu lintujen laulua. Kadulla pikku poika huutaa haluavansa isona keltaisen auton. ”Keltainen on niin iloinen väri”, poika kuuluu toteavan. Naurahdan ja hymähtelen hyväntuulisena pojan sanoille. Uuden päivän alku, täydellinen aamu ja kiireettömyys. Keltainen mielikuva, joka antaa hetken hengähtää tämän vuodenajalle ominaisen harmaan ankeuden, ainaisen kiireen ja pimeyden keskellä.

Elämme parhaillaan vuoden syvintä kaamosaikaa, ja valon vähyys vaikuttaa vireystilaamme, ainakin omaani. Etenkin aamut ovat kaamosaikaan kovin raskaita allekirjoittaneelle ja pimeys painaa hartiat kumaraan. Toivon mielikuvan edes hiukan piristävän myös teitä arvoisat lukijat, jotta jaksamme yhdessä nämä pimeät aamut ennen kuin kevään valo taas saapuu!