Valkoinen talo
Hyinen aurinko. Paraatissa
marssivat sotilaat.
Iloitsen tammikuisesta keskipäivästä,
ja levottomuuteni on keveää.
Täältä muistan jokaisen oksan,
ja jokaisen varjokuvan.
Läpi kuuran verkon, valkean
pisaroi vadelmaista valoa.
Täällä oli talo, lähes valkoinen,
sen kuisti lasinen.
Kuinka monta kertaa kuolonkalpein käsin
soittorengasta pitelin.
Monta kertaa… Sotilaat, soittakaa,
minä löydän taloni.
Tunnen sen kaltevasta katosta
ja ikivihannasta muratista.
Mutta joku on siirtänyt sen pois,
vienyt outoon kaupunkiin
ja riistänyt muistista,
ainiaaksi, sinne polunkin…
Etäällä säkkipillit vaimenevat,Anna Ahmatova
kuin kirsikan kukkia, lunta tuiskuttaa…
Ja, nähtävästi, kukaan ei tiedä,
valkoista taloa ei ole olemassakaan.
Kesä 1914
Slepnjov
.......
Näin sainkin upeasti yhdistettyä kolme asiaa. Viikon teemana olevan valkoisen ja minulle tärkeät kaksi asiaa; runot ja Venäjän.
Olen viime aikoina paneutunut antaumuksella Venäjän kulttuurihistoriaan ja sitä ennen luin paljon Ahmatovan elämästä sekä hänen runojaan. Ehkä nämä antoivat minulle loistavan viitekehyksen tälle runolle, sisäistää se niin Ahmatovan henkilökohtaisen kuin Venäjän kansallisen historian kautta.
Runo vie aikamatkalle menneisyyteen, mutta myös omaan sisimpään.
Mitä se kertoo sinulle?
Tykkäsin erityisesti runon tunnelmallisuudesta. Näin lumesta kokonaan valkoisen maiseman, jota pitkin sotilaat marssivat. Loppu jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa, enkä ole vieläkään päässyt täsmälliseen johtopäätökseen mitä se minulle kertoisi. Ehkä se vielä valkenee :)
VastaaPoistaKiitos Kirsi vaikuttavasta, viehättävästä runosta! Tunnistan tunteen muistojen talon katoamisesta, ja tunteen siitä, että talo on olemassa silti "oudossa kaupungissa". Pidän kovasti tunteesta, että jokin on "oudossa kaupungissa". Poissaolevat lähettävät sieltä signaalejaan ihmeellisten laitteiden kautta. Ehkä runot ovat noita laitteita? Kun kieli alkaa hohtaa outoa valoa, on runokin lähellä, tulossa.
VastaaPoistaps. Kuka muuten onkaan runon suomentaja?