Kotiin päästyäni purin maljakon paperikääreestään, ja asettelin sitä eri paikkoihin, miettien hankinnan hyödyllisyyttä, niin paljon kuin maljakko minua miellyttikin. Parhaan paikan se löysi lopulta ikkunalaudalta. Siinä töröttäessään huonekasvien ympäröimänä, se näytti varsin sopimattomalta kodin muuhun ympäristöön ja värimaailmaan verrattuna, se oli yksinäinen vaaleanvihreydessään. Alkoi vaaleanvihreän metsästys, eikä aikaakaan, kun sohvani tyynyt saivat vaaleanvihreät päälliset ja ikkunaan päätyivät läpikuultavat vaaleanvihreät verhot lehtifiguureilla sekä pöydälle muutamat vaaleamman ja tummemman vihreät Iittalan kivituikut.
Kotini ilme ja energia muuttui pienillä muutoksilla valoisammaksi, aivan kuin mielenkin valtaa keväällä ja kesän korvalla keveys ja tietynlainen riehakkuus, lämpö ja valo. Istuskelin tyytyväisenä sohvalla katsellen kätteni jälkiä, ja joka vuosi siitä eteenpäin keväällä, huhti-toukokuussa, sama ilmiö toistuu. Otan maljakon ja kivituikut esiin, silitän verhot ja ripustan ne ja vaihdan sohvatyynyihin päälliset. Tämän jälkeen istahdan sohvalle ihailemaan kotini vallannutta keveyttä, joka huokuu odotusta saapuvasta kesästä, valon vallatessa tilan ja mielen.
Kevät, ja vaaleanvihreä maljakko saavat vielä luvan odottaa muutaman kuukauden. Ulkona sataa räntää, ja maisema on harmaa. Talvikautta on vielä jäljellä, kotini on sopivaa olla verhoutunut vielä (mielestäni) paremmin talveen sopivaan violetin sävyyn, ja minun käpertyä sohvani nurkkaan paksun huovan alle katselemaan kynttilöiden valoa. Minä, ja kotini emme vielä ole valmiita vihreän keveyteen vaikka hiljalleen ajatukset sen suuntaan kääntyvätkin.
